tiistai 19. maaliskuuta 2013

Punaiset kengät

Eilen oli sitten se odotettu päivä, kun päästiin Metropolitanin oopperataloon. Ensin piti kuluttaa päivä jotenkin, kun eihän täällä oikein mitään tekemistä ole. Päätimme lähteä "käväisemään" Manhattanilla pienellä kävelyretkellä. Ajelimme metrolla tyylikkäästi jonnekin Macy'sin ison tavaratalon nurkille. Ulostauduttumme maan alta edessä nökötti ison näköinen talo. "Onko toi se Empire State Building?" " Ei kai." Oli se. No, äkkiä tavarataloon sitten.



Tavaratalossa osasimme hakea alennuskortit turisteille ja käydä rest roomissa. Mitään ostoksia emme jaksaneet tehdä, jet lag alkoi purra ainakin meikäläiseen. Kahville jaksettiin sentään mennä. Rullaportaissa takanani rullaavaa rouva alkoi ihastelemaan punaisten talvikenkieni ja punaisten housujeni yhdistelmää, niin että aivan punastuin hämmennyksestä. Ihan oikeesti, kotona Turussa pienenä vitsinä jo oli huoli, että mitähän ne amerikkalaiset ajattelee mun kengistä, onkohan ne tarpeeksi hienot oopperaan? No, nyt se tuli selville, että yksi ainakin tykkäsi.

Macy's oli uuvuttava kokemus, kun ei oikeastaan niin paljon kiinnostanut katsella loputonta valikoimaa muotia ja kauneutta. Sen ripsivärin olisin voinut ostaa, kun se jäi Helsinki-Vantaalla ostamatta. Mutta minulle tapahtui taas tuttu kolmannen päivän kielipuolisuus: sanat englanniksi eivät tuntuneet löytyvän millään. Väsymystä tietenkin.
Macy'sin vanhat rullaportaat ja matkaseurueemme tyylikkäämmät oopperakengät.

Lähdimme jatkamaan kävelyretkeämme tehden reitiltä poikkeaman jo tutulle Times Squarelle nyt päiväsaikaan. Kävimme ostamassa liput Spiderman-musikaaliin ja bongasimme Tom Hanksin olevan pääosassa Broadwaylla jossain näytelmässä. Retkemme jatkui. Siinä vaiheessa, kun aloimme tingata siitä, onko Stage Tour Radio City Hallissa kiinnostava vai ei, teimme varman harha-askeleen hodarikärryn kautta irkkupubiin virvoituksen äärelle. Loput kävelyreitin nähtävyyksistä saivat jäädä ja palasimme 50% uupuneina kotiin. Nukahdin metroon, onneksi Suomi-poika jaksoi valvoa turvallisuutta.

Päiväunien jälkeen oli aika lähteä kohti oopperataloa. Lähdimme pari tuntia ennen näytöksen alkua, kaiken varalta. Lunta alkoi sataa, ja ei tiedä, miten sekaisin kaupunki menee lumesta. Perillä katsastimme Lincoln Centeriä päällisin puolin. Isoja pytinkejä, mutta mikään ei varsinaisesti kutsunut luokseen. Menimme oopperataloon sisälle, ainakin kauppa oli auki. Sinne siis tekemään pienet tuliaisostokset. Lipunmyyntiaulaan kertyi shoppailumme aikana jo sisälle pyrkijöitä, ovet avattiin varsinaisen talon puolelle vasta 45 min ennen näytöksen alkua. Aulassa järjestystä pitivät varsin kovaääniset vahtimestarit. Aikamoista karjalaumahommaa. Mutta, onneksi kukaan ei huomannut kenkiäni. Tosin yksikin papparainen oli tullut ruutushortseissa ja polvisukissa, mutta mistä minä voin tietää Metropolitanin dress codea.




Esitys, johon olin ostanut jo etukäteen netistä liput, oli Verdin ooppera La Traviata. Pääosassa vaatimattomasti sopraano Diana Damrau ja toinen vähän myös tunnettu laulaja oli Placido Domingo, joka on siirtynyt baritoniksi, ikää 72 v! Produktio on Salzburgin juhlilta kierrätetty, ja Damrau debytoi Violettana samoin kuin Domingo Germontina. Tenori, jonka piti laulaa Alfredo, oli flunssassa, enkä valitettavasti päässyt perille, kuka oli paikkaajana.

youtube.com/watch?v=X33U0QjVCIA
Tässä linkki Salzburgin produktioon, jossa laulaa Anna Netrebko ja Rolando Villazon. Ei huono tämäkään. Mutta, siis ohjaus ja ylöspano oli tämä sama Metissä, laulajat vaan toiset.


Salin puolelta. Näyttämöllä oli suuri kello, joka kuvasi ajan kulumista keuhkotautisella. Ehkä se aika kuluu muillakin. Tohtori - kuolema, joka istuu kellon vieressä hiippaili Violettan perässä aika ajoin vaanimassa.

Huomaan, että on aika vaikea sanoa esityksestä mitään. Voisi vitsinä kuitata, että enpä tiiä mitä tapahtui, kun torkuin välillä. Mutta kun se ei yhtään tässä kohtaa naurata. Siis Damrau oli aivan upea laulaja ja näyttelijä. Domingo sai pitkät bravot pelkästään saapumalla näyttämölle. Molemmat aivan järjettömän hienoja taiteilijoita, ei voi kuin ihmetellä, miten heidän karismansa, äänensä ja valovoimansa kantoi parvekkeellemme. Tenori oli heikoin lenkki, mutta toki osaava hänkin. Ohjaus ja dekoraatio oli kiinnostava, isoilla elementeillä pelaava, ei alleviivaava, mutta sopivan allegorinen. Hiljaisia kohtia oli liikaa, uni tuli liian helposti. Kivat tuutulaulajat, ei siinä mitään. Syvin tunnekosketus jäi valitettavasti ajoittaisen uinailun vuoksi kokematta, kadehdin vierussä istujaa, joka esityksen loppupuolella kaivoi ison tukun nenäliinoja kyynelehtiessään vuolaasti. Hän ei kuulunut matkaseurueeseemme.

youtube.com/watch?v=iF15LBVJeLw Tässä Damraun laulua, punainen puku, punainen sohva ja punaiset kengät, jotka eivät näy kuvassa.




Heippa Met, hieno kokemus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti